sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Aurinko ja raparperipannari


Kuinka rakastankaan kevätalven aurinkoa! Tänään on ollut ihan mahtava ulkoilusää, tuntui että koiratkin nauttivat vielä enemmän kuin yleensä. Ja meillähän siis rynnätään riemusta haukkuen ulos vaikka siellä sataisi räntää vaakasuoraan tai raivoaisi hirmumyrsky. En ole ikinä ihan ymmärtänyt, että jotkut koirat kääntyvät sateen sattuessa takaisin kotiin (niitäkin kuulemma on). Meillä ei sellaisesta ole kuultukaan.;)

Hähhähhää, et saa mua kii!



 Kolmen tunnin lenkin jälkeen myös tämä vähän terveellisempi raparperipannari oli enemmän kuin ansaittu.

Raparperipannari


6 dl soijamaitoa
4 luomumunaa
2 dl täysjyväspelttijauhoja
1 dl vehnäjauhoja
2 rkl raakaruokosokeria
1 tl suolaa
iso tujaus kardemummaa
samanlainen kanelia
noin 2 dl viipaloitua raparperia
vaahterasiirappia

Sekoita kulhossa kaikki muut ainekset paitsi raparperit ja vaahterasiirappi. Kaada taikina voidellulle uunipellille, painele taikinaan raparperin viipaleet ja lorauta päälle vaahterasiirappia. Paista 225 asteisessa uunissa noin 25 minuuttia.



Ohje on alun perin täältä, mutta muokkasin sitä sen mukaan, mitä kaapista löytyi.

Leppoisaa sunnuntai-iltaa!

Kristiina 

perjantai 22. helmikuuta 2013

Pakkasruokaa

Kun ulkona puhkuu helmikuinen viima, lautaselle tarvitaan jotain lämmintä. Tämä hieman tulinen soijarouhetta, tomaattia ja kookosmaitoa sisältävä resepti on yksi lemppareistani ja paikallaan juuri silloin, kun kaipaa jotain lämmittävää.

Sain reseptin joskus pari vuotta sitten ystävältäni Heidiltä, joka oli puolestaan ehkä napannut sen jostain. Mene ja tiedä, mutta koska olen tallentanut alkuperäisen reseptin johonkin hyvin varmaan paikkaan, teen tämän ruuan aina muistini varassa. Sillä seurauksella tietenkin, että ohje on varmasti hieman muuttunut käytössä. Tähän on pakko vielä lisätä, että tykkään muutenkin tehdä ruokaa soveltaen ja maistellen. Se sopii kärsimättömälle luonteelleni.

PS Kokeilin myös joskus samaa ajatusta leipomiseen huomatakseni, että niin ei voi noin vain tehdä. Leipominen on kemiaa.



Soijarouhetta tulisentomaattisessa kookosmaidossa


2 dl soijarouhetta
kasvisliemikuutio
paprika
sipuli
neljä tomaattia
1 prk kookosmaitoa
1 tuubi tomaattipyrettä tai 2 minipurkkia
tuoretta korianteria
1 rkl juustokuminaa
pari kuivattua chiliä siemenineen (tai maun mukaan, näin tulee aika tulista)
himalajansuolaa

Keitä soijarouhetta kasvisliemellä maustetussa vedessä noin 5 minuuttia. Valuta. Hienonna sipuli ja pilko paprika ja tomaatit. Kuullota sipulia, murskattuja chilejä ja juustokuminaa hetki pannulla. Lisää joukkoon kasvikset ja kuullota, kunnes ne pehmenevät. Lisää sitten soijarouhe, tomaattipyre ja kookosmaito, sekoita hyvin ja mausta suolalla. Anna kiehua hetki, tarjoile riisin kanssa ja koristele tuoreilla korianterinlehdillä.

Kiitos Heidi mahtavasta ohjeesta, jopa mies tykkää tästä, vaikka muuten katseleekin soijarouhetta epäilevästi.;)

Kristiina 


tiistai 19. helmikuuta 2013

Auttaisikohan Ben tai Jerry?


Olen viimeksi vierähtäneen viikon aikana tavannut itseni haaveilemasta vakavasta downshiftauksesta: leppoisasta elämästä maalla valkoisten ikkunanpuitteiden kehystämässä punaisessa tuvassa vapaana aikatauluista, deadlineista, meiliröykkiöistä...

Toisaalla haaveissani siintää jonkinmoinen retriitti. Jos vaikka aloittaisin sen muutama vuosi sitten unohtuneen astangan uudelleen ja vetäytyisin sen varjolla johonkin autioon saareen viikoksi? Olisi ainakin rauhallista.

Jep, arvasitte varmaan jo. Elämäni on vallannut kiire. Samalla olen autuaasti unohtanut uskoni ajatusten voimaan ja tyytynyt juoksentelemaan tuli hännän alla ympäriinsä ahdistuksissani hidastamisesta haaveillen.


Mutta. Vedämme puoleemme sitä, mitä ajattelemme. Kun ajattelee, että on kiire, kiireen tunne valtaa entistä suuremman osan mielestä. Tekemättömiä töitä miettiessä ajatukset alkavat kiertää kehää niiden ympärillä ja kuvitteellinen työvuori vain kasvaa. Vaikuttaakin pahasti siltä, että oman elämäni pahin stressori ei olekaan kiire tai työ, vaan minä itse.


Stressin kanssa painiskellessa tulee sitä paitsi helposti unohtaneeksi, että asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella. Joko kiire helpottaa tai sitten vastaan tulee jokin muu ratkaisu. Sitä odotellessa voi vaikka hengittää, meditoida, lähteä kävelylle metsään, kirjoittaa, antaa hyvän kirjan tai leffan viedä mennessään, juoda paljon höyrävää yrttiteetä tai tuhota purkillisen Ben & Jerry's Cookie Doughia. Kaikki nämä ovat hyväksi havaittuja.

Kiireetöntä työviikkoa ihanaiset!

PS Aion kyllä jonain päivänä alkaa vapaaksi sieluksi, muuttaa jännittävään vanhaan taloon maalle ja perustaa työhuoneen piharakennukseen. Sitä odotellessa voi kuitenkin kulua vielä muutama litra jätskiä.

Kristiina 

maanantai 11. helmikuuta 2013

Maalari maalasi taloa...ja uneksi seinäpapereista

Maalasin viikonloppuna puolet yläkerrasta ja olen sen seurauksena pitkästä aikaa ihan superinnoissani sisustamisesta. Maalaaminen on jotenkin tosi terapeuttista: On ihana nähdä konkreettisesti kättensä jäljet ja saada aikaan jotain täysin todellista. Huhkimisen tuloksen näette sitten, kun huoneissa on muutakin kuin maalia seinillä.

Olen ollut aika pitkään ehkä vähän lannistunut sisustusprojektieni suhteen. Tuntuu, että on niin paljon tehtävää, eikä koti valmistu koskaan. Mutta eihän se niin ole, täällä näyttää koko ajan vähän enemmän kodilta. Ja vihdoin, vihdoin minulla on myös visio siitä, mitä aion tehdä yläkerran ylimääräisille huoneille, eli työ- ja vierashuoneelle.

Tästä innostuneena kävin katselemassa erilaisia tapettivaihtehtoja. Rakastan tapetteja ja pidän aika rohkeistakin, vaikka tiedänkin päätyväni johonkin rauhalliseen vaihtoehtoon.



Svensk Tennillä on mielestäni ihan mahtavia tapetteja. Ihailen varsinkin tuota ylemmmän kuvan punaista Eldblommania aina kun näen se jossain. Saman tapetin sininen versiokin on aika kiva. 


Boråstapeterilla (yllä ja alla) on myös paljon kivoja vaihtoehtoja. Näen päiväunia Falsterbo-kokoelman mustasta syreenitapetista, mutta tuskin meille silti mitään ihan näin romanttista tulee. 


Meillä on makuuhuoneessa tämä kukkatapetti, ja luulen, että siinä on kukkia ihan koko kodin tarpeiksi. 


Kyseinen kielotapetti, Lily of the valley, on Sandbergin valikoimista ja samaiselta valmistajalta löytyy myös yksi varteenotettavimmista vaihtoehdoista vierashuoneen seinään:

Kaikki kuvat valmistajien ja jälleenmyyjien

Tässä Kina Slott -tapetissa on sellaista maailmanmatkaajameininkiä, jota rakastan. Myös jokin beigensävyinen karttatapetti ajaisi saman asian, mutten ole vielä löytänyt sopivaa. Saa vinkata!

Lumista viikkoa, ystäväiseni! 

PS Tiedän, että puoli Suomea kiroilee tätä jatkuvaa lumisadetta, mutta minä rakastan sitä! Metsä on taas ihan uskomattoman kaunis, puiden oksilla on valkoinen pitshuntu ja poluilla kävellessä tuntuu kuin olisi eksynyt Lumikuningattaren valtakuntaan. Tänään törmäsimme puitten välissä myös satuhahmoon: joku oli tehnyt lumesta kauniin veistoksen. Ikinä ei tiedä, minkä mutkan takaa löytyy odottamatonta kauneutta.

Kristiina 

lauantai 9. helmikuuta 2013

I'm a Dreamer

Kuva minä

Olen kirjoittanut varmaan jo aika paljon unelmista, mutta aion silti kirjoittaa vielä paljon lisää. Mielestäni unelmat ovat nimittäin huipputärkeitä, sitä polttoainetta, joka saa meidät kulkemaan eteenpäin ja toteuttamaan itseämme. Unelmiensa hylkääminen, niiden ihan oikeiden unelmien siis, on ehkä surullisinta, mitä tiedän.


Miksi unelmat sitten välillä hylätään?

Joskus unelma ei ollutkaan se oikea, ja silloin siitä on helppo päästää irti. Silloin sitä ei myöskään kannata tietenkään surra.

Toisiin unelmiin loppuu usko, tuntuu etteivät ne voi koskaan toteutua. Kaikki kuitenkin on mahdollista, saamme yleensä ne asiat, joita oikeasti todella kovasti haluamme. Silloin olemme nimittäin valmiit näkemään vaivaa niiden eteen, luopumaan jostakin, sietämään epävarmuutta.


Matkan varrelle voi myös tulla jotain helpommin saavutettavaa. Jotain, joka on siinä juuri nyt. Jotain, joka ei ehkä ole juuri se unelmamme, mutta joka on hyvä juttu sekin. Ja silloin se oikea unelma voi unohtua. On helpompi valita mieluummin jotain varmaa ja ihan kivaa kuin tavoittella haavetta, joka ei koskaan välttämättä käy toteen.



Uskon, että jokaisen eteen tulee paljon erilaisia tienhaaroja. Näistä risteyksista erkanee monenlaisia polkuja. On niitä, joille ei tosiaankaan halua astua. On niitä, jotka tuntuvat siltä, että niitä pitäisi seurata. Ja sitten on niitä, jotka tuntuvat heti oikeilta. Miettimättä, pakottamatta, suunnittelematta.


Ne polut eivät välttämättä ole helppoja polkuja. Niillä saattaa tulla eteen monenlaisia esteitä, kuralammikoita, piikkilanka-aitoja, leveitä ojia, joiden pohjalla on käytävä, ennen kuin pääsee jatkamaan eteenpäin. Siitä huolimatta tällaista polkua on helppo seurata, sillä ei tarvitse kamppailla joka askeleella, vaikka matkalle sattuu huonompiakin aikoja.

Kuva minä

Joskus valitsee väärän tienhaaran, ja polku saattaa hetkeksi hukkua. Tai voi olla ettei sitä ole vielä edes löytänyt. Se on kuitenkin aina olemassa, ja jos kuuntelee omaa sisintään, se löytyy aina uudestaan.


Omalla polulla on hyvä olla ja kun sitä kulkee, kun tekee päätökset oman intuitionsa mukaan, unelmat tulevat ennen pitkää vastaan. Ne ovat ehkä unelmia, joista ei edes tiennyt, mutta jotka ovat juuri ne oikeat unelmat. Oma sisäinen äänemme, se oikea sisäinen ääni, ei ajatusten ja tunteiden sekamelska, johon se usein hukkuu, se haluaa aina parastamme. Sen toive on tehdä meidät onnellisiksi. Ja sitä kuuntelemalla unelmat toteutuvat.


Unelmarikasta viikonloppua!

Kristiina 

maanantai 4. helmikuuta 2013

K niin kuin koti, koira ja kissa


Pidän kovasti englantilaisesta (ja amerikkalaisesta) sisustustyylistä ja brittien mentaliteetista muutenkin. Asuin joskus muinoin Englannissa, Claphamin pikkukylässä, ja siellä maaseudulla tuntui välillä kuin olisi astunut ajassa aimo harppauksen taaksepäin.


Ne hanat, kokolattiamatot, vanha kartano, niityillä laiduntavat lampaat. Brittiaksentti, puolikkaat tuopit ja ihmiset. Kylän kartanohotellissa oli mahtava vanha hovimestari, jonka yllä oli aina koko puku liiveineen, kalvosinnappeineen ja rusetteineen. Rintataskusta roikkui tietenkin kello vitjoineen. Britit ovat ihania!


Sopisin mielestäni varsin hyvin asumaan johonkin englantilaiseen maalaiskartanoon hevosten, koirien ja kissojen kera. Siellä vaeltelisimme loputtomilla nummilla koirien kanssa, tekisimme pitkiä ratsastusretkiä (ei kai se ratsastaminen nyt niin kovin vaikeaa voi olla), istuskelisimme iltaisin ikivanhan talomme kodikkaassa olohuoneessa ja katselisimme takkatulta. Toki talossamme olisi myös valtava maalaiskeittiö, lasitettu viherhuone teekutsuja varten ja valtaisa tuoksuva puutarha.


Voi olla, että tämä haave ei ihan heti toteudu, mutta sitä odotellessa voi aina lukea englantilaisia sisustuslehtiä.
Kuva minä

Tiedättekös, että tämän Country homes & interiors -lehden joka ikisessä kodissa makaili koira tai pari ja kissojakin oli tekstin mukaan lähes kaikissa? Ja monet koirista loikoilivat isännän elkein sohvilla. Se meilläkin jo osataan, eiköhän sitä englantilaiseen maalaiselämään sopeuduttaisi aika vaivattomasti.

Kuva minä

Englantilaisessa sisustuksessa ihaninta on juurikin tuo rouheus, elämän merkit ja kodikkuus. Sillä vaikka valkoiset, selkeät asunnot ovat mielestäni hyvin kauniita, omassa unelmakodissani koirat ja kissat uinuvat suurilla sohvilla ja upottavissa nojatuoleissa, kirjastossa (kyllä, unelmatalossani on ehdottomasti kirjasto) tuoksuu vanha nahka, talon lankkulattia on kulunut ja ajan patinoima ja sisään voi saapastella huolettomasti kuraisissa kumpareissa.


Kaikkialla on kodikasta, murrettuja värejä, ympäri maailmaa kerättyjä jännittäviä esineitä, karttoja, tunnelmavalaisimia, vanhaa ja rustiikkista.


Ihailen britti- ja jenkkityylissä myös värien käyttöä. Olen varsin arka tuomaan värejä omaan kotiini isoina pintoina, mutta ehkä tämä ajan myötä muuttuu. Niinä harvoina kertoina kun olen poikennut turvallisesta beigen ja valkoisen sävymaailmasta, olen kyllästynyt alta aika yksikön. Englantilaisten ja amerikkalaisten lehtien runsaat sisustukset kiehtovat minua, mutta epäilen, että ne saattavat vaatia hieman erilaiset puitteet kuin mitä 2000-luvun rivitalolla on tarjolla. Mutta ehkä joskus. Ja voihan niistä tuoda palasia omaan kotiin, sitähän varten sisustuslehdet ovat: luomassa ideoita ja unelmia.

Kovasti tervetuloa Ritva!

Kristiina