123 km tunturissa

Tervehdys, ja pahoittelut hiljaisuudesta. Olen ollut vähän kiireinen.

Ensin hyppäsin Helsingistä junan kyytiin. Se puksutti läpi yön, päätyi aamuksi Kolariin.

Mukana oli luottomatkalaukku. Se on nähnyt monta paikkaa, useita maita ja maanosia. Ja nyt Lapin.

Junassa parasta on heittäytyä sängylle, mutustella jotain hyvää ja lukea. Olla vain ja uppoutua tarinoihin, kun juuri muuta ei voi. Uusi Huili oli hyvä matkaseuralainen, Sarah Watersin Vieras kartanossa ei. Olen ehkä aika yksin tämän mielipiteeni kanssa, koska kirja on näemmä hurmannut Blogistanian ihan kunnolla. Minä en vain voinut sietää kertojaa, tohtori Faradayta. Ja silloin kun en pidä päähenkilöstä, en pysty pitämään kirjastakaan. Jätin se mökkiin, ehkä seuraava vieras saa siitä enemmän irti.

Kolarista ajelimme Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon, jätimme auton Ketomellaan ja lähdimme kelkkauraa pitkin kohti Tappurin autiokämppää selässä rinkat ja jalassa vaellussukset.

Leveät, hyvin kantavat menopelit olivatkin oiva valinta, sillä vaikka kelkkauraa pääsee eteenpäin myös latusuksilla...

...Umpihangessa se ei onnistu. Kokeilin tätä vuosi sitten, ja ne olivat ehkä elämäni raskaimmat kymmenen kilometria.;)

Nyt me siis eksyimme heti alussa. Poikkesimme kelkkauralta hyvännäköiselle ladulle, ja jollei vastaan olisi tullut lapinmies leppoisan suomenpystykorvan kanssa, olisimme päätyneet Pahakuruun Tappurin sijasta. Niinpä siis umpihankeen ja kelkkauraa uudestaan etsimään.

Se löytyi, samoin Tappuri, joka sijaitsi avotunturissa. Yöllä tunturi näytti voimansa: jäätävä tuuli puhalsi, pakkanen kiristyi -20 asteeseen ja pilvien läpi loimottivat revontulet.

Mietin aina Lapissa sitä, miten pieni ihminen lopulta onkaan ja miten suuri on luonnon mahti. Tunturiin ei parane eksyä, eikä sinne lähdetä huonolla säällä. Tunturit sekoittuvat helposti toisiinsa, ja valkea erämaa on kaunis, mutta armoton.

Olimme tällä kertaa autiotuvassa vain yhden yön. Aamulla suuntasimme autolle ja otimme osoitteeksi Hetan ja siellä odottavan Ounasloman mökin. Kun on ensin veittänyt yhden yön junassa, hiihtänyt sen jälkeen rinkan kanssa parikymmentä kilometriä ja nukkunut samoissa vaatteissa autiokämpällä, suihku on ehkä parasta, mitä kuvitella.;)

Illalla teimme vielä nopean 15 kilometrin hiihtolenkin Hetasta lähtevää valaistua latua. Suksi luisti aika paljon paremmin ilman rinkkaa.

Seuraavana päivänä olikin sitten vuorossa jännitystä. Lähdimme aamulla Hetasta latusuksilla Pyhäkeron latukahvilan suuntaan ajatuksena hiihtää 37 kilometriä. Aika pitkä matka sellaiselle, joka on koko talvena hiihtänyt ehkä yhteensä 50 kilometriä. Siitä ensimmäinen jännitys.

Tulimme heti parin kilometrin jälkeen risteykseen: toisessa viitassa luki 5,8 km Pyhäkero, toisessa Pyhäkero ja kahvikupin kuva. Kuulostaa siltä, että molemmat ladut vievät Pyhäkeroon, eikö? Niin ne veivätkin, me vain valitsimme sen kahvikupin kuvan, joka johti Pyhäkerolle Rautujärven laavun kautta, ja reitti piteni vahingossa viidellä kilometrillä. Ei kuulosta ehkä kovin pahalta, mutta kun on asennoitunut hiihtämään tasan 37 kilometriä, 42 kilometriä tuntuu huijaukselta.

Mutta ne taittuivat, yllättävän hyvin. Reitti kulki Hetasta Rautujärven kautta Pyhäkeroon, sieltä Sioskuruun ja takaisin Pyhäkeroon ja Hettaan.

Matkalle osui myös vähän lisäjännitystä. Kun lähdimme laskemaan alas Sioskuruun jouduimme kapeaan rotkoon, jonka toisella puolella roikkui painavia lumilippoja. Lumivyöryvaarasta varoittava kyltti ei tehnyt oloani yhtään mukavammaksi. Hiihdin ehkä elämäni nopeimmat puolitoista kilometriä, ei tuntunut olevan hyvä päivä kuolla.

Illalla mökissä odotti takkatuli ja soijanakit. Voitteko kuvitella, että Hetan K-kaupassa myydään myös soijamaitoa, rucolaa ja minttua? Yllätyin aika iloisesti.

Neljäntenä päivänä hiihdimme Sammalvaaran reitin, eli 30 kilometriä Hetasta Rautujärvelle, Postitupajärvelle ja Pyhäkeron kautta takaisin mökille.

Valkoiset tunturit piirtyivät kirkkaansinistä taivasta vasten ja talvesta väsynyt iho sai D-vitamiinitankkausta, kuten jokaisena hiihtopäivänä.

Pyhäkerolla meitä tuli tervehtimään kaksi uteliasta kuukkelia, makupalojen toivossa varmaan.

Viimeisenä päivänä hiihdimme vielä 20 kilometriä. Se riitti. Jalkoja särki, hartoita särki eikä potkuissa ollut enää voimaa. Hyvä hetki lähteä kotimatkalle ja jättää hiihtäminen tältä talvelta.

Nyt lenkille koirien kanssa. Tulen pian taas vierailulle blogeihinne!

Aurinkoa!

Kristiina ♥